Auringon säteet pilkottaa pilvien takaa

Oon nyt saavuttanu ivig-hoitojen puolen välin. Ainakin nyt tän nykyisen suunnitelman mukaan niitä hoitokertoja on yhteensä 6 ja nyt kolme on takanapäin. Fyysisesti oon päässy etenemään fysioterapian avulla, myös kävelyyn on kiinnitetty paljon huomiota ja seuraavana tavotteena olisi siirtyä rollaattorista kyynärsauvoihin. Niillä kävely vaatii vielä kovaa keskittymistä ja on selkeästi paljon rankempaa, myös tasapainon kannalta. Olen siis kävellyt niillä sisätiloissa muutamia metrejä. Ulkona oon päässy pari kertaa käymään niin, että istun pyörätuolissa ja välillä kävelen sauvoihin tukien. Paljon tarvitsee edelleen lepotaukoja. Ensimmäisiä kertoja kun tein lihaskuntoharjoitteita, maksimisykkeet huiteli 210. Nyt ne on enää jumpan aikana maksimissaan 130. Tietysti on sitten niitä huonompia päiviä edelleen, kun pelkkä hetkittäinen seisominen nostaa sykkeet 130 paikkeille tai yli. Semmosina päivinä en lähdekkään ulos tai tee jumppaharjoitteita, sen tuntee olossa ja silloin on vaan levättävä. "Otettava järki käteen".

Aina vaan ei tunnu ymmärtävän ottaa sitä järkeä käteen tai yleensä malttaa olla. Niinkuin hyvä esimerkki lauantai päivästä, aamupäivällä kävi fysioterapeutti ja selkeesti olin voimattomampi. Eikä suurempia harjotuksia sitten tehtykään. Sitten sain kylään parin viikon ikäisen siskon pojan, jota tietysti halusin pitää mahdollisimman paljon sylissä. Siinä lopulta maattiin molemmat sängyllä väsyneenä, pieni lämmin nyytti mikä tuhis mun rintakehällä.

Saman päivän aikana halusin alottaa yhden pienen maalaus projektin mitä oltiin avustajan kanssa suunniteltu. Ja koska olin saanut maalit sinä päivänä käsiin oli mun pakko päästä alottaa sitä. Oon ollu niin loputtoman turhautunu tähän kaikkeen vuosien kestäneeseen kykenemättömyyteen, että tuntuu välillä kun tulis "hulluks" sen kanssa. Mutta niinhän siinä kävi että hetken jaksoin istua lattialla ja maalata peilin kehyksiä, kun alko tajunnan taso laskea.(Sykkeet kävi 195..) Siinä sitten hetken päästä makasin lattialla jalat rollaattorin päällä ja nauroin itelleni. Tiesin tasan tarkkaan että raja tulee vastaan ja ihan liian monta rasitetta yhdelle päivälle, mutta kun sitä ei itselle millää halua myöntää. Loppu päivän nukuinkin ja olin täysin lamaantunut kaikesta siitä rasituksesta.

Tunteiden myllerrystä onkin aiheuttanu just se että, kaikki ei todellakaan tapahdu hetkessä ja on hyväksyttävä myös ne takapakit mitä tulee väkisinkin. Ne kuuluu tähän prosessiin. Turhauttavaa on se että on vasta nyt tajunnut mitä tässä on oikeesti tapahtunu. Vielä hetki sitten taistelin hengestäni ja oikeesti mun elämän kohokohtia oli suihkuun pääseminen ja syöminen. Ikkunasta ulos katsominen ku aurinko paisto tai sato lunta satumaisesti. Silloin vaan keskityin haaveilemaan, pistin ajatukset muualle ja leikin mielikuvituksella. Koska mitään muuta välinettä ei ollu selviytyä. Mietin itteni paikkoihin tekemään asioita, kuten metsään lenkille tai ulkomaille, johonkin maahan missä en ole edes vielä käynyt ja mietin kuinka pääsisin näkemään maailmaa. Haaveilin jopa kaupassa käynnistä, mietin lähikaupan hyllyjä ja käytäviä, ihmiskontakteja. Nyt oon pystyny päästää kaikki tunteet pintaan, kun enää ei tarvitse taistella siitä että mua uskotaan ja hoidetaan. Muistan hetkiä sairaalassa, kun mietin pala kurkussa hammasta purren et mä en luovuta, enkä usko noita puheita vaikka mä olisin viimenen henkilö kuka muhun enää uskoo. Mä tunnen ite oman kehoni ja tiedän olevani vakavasti sairas, taistelin aikaa vastaan.

Kuva otettu toisen hoitokerran jälkeen, ensimmäisen kerran istumassa viikkoon.


Niin hienoja juttuja on se että oon käyny tällä viikolla ekan kerran kaupassa, jossa vietin tunnin ihastellen tavaroita ja täyttäen koria. Ihan ku en ois ikinä kauppaan päässy. Tuntu myös niin hyvältä olla ihmisten lähellä. Mistä eniten oon ylpeä, on se että jaksoin istua pyörätuolissa koko sen ajan, ilman että taju ois lähtenyt. Se oli todellinen erävoitto! Oon viimeksi ollut kaupassa 10 kuukautta sitten. Sitä pitää kaikkea itsestään selvyytenä, kunnes ei pidä enää mitään. Sen tajuaa vasta kun kaikki normaali viedään arjesta. Alan pikkuhiljaa saada pieninä osina elämää takasin ja oon siitä onnellinen. Vaikeinta kuitenkin tässä prosessissa on ollut se, että kun tiedän ihmisiä jotka tälläkin hetkellä taistelee hoidosta ja oikeuksistaan siihen. Oon välillä niin turhautunu kun en pysty auttamaan, että on vaikea nauttia siitä mihin on itse matkalla. Mutta toivon että kun saan tarpeeksi voimia, pystyisin jotenkin vaikuttamaan näihin asioihin.

Ens viikolla taas hoidot jatkuu ja vähäksi aikaa vetää voinnin todennäköisesti todella alas. Mutta kuhan sieltä taas noustaan, saa tuntea sen mahtavan fiiliksen mikä joka kerta on tullut. Elämä voittaa lopulta ja auringon säteet pilkottaa pilvien takaa.