Yli äärirajojen ja takaisin

Tän sairastelun myötä on usein tullut käytyä äärirajoilla, useimmiten ilman muuta vaihtoehtoa ja ihan liian monta kertaa. Ne kokemukset pysyy mielessä ja muistissa aina, kuitenkin tästä aiheesta oon yrittänyt luoda uuden näkökulman. Oon tarkoituksen mukaisesti vienyt itseäni omien rajojeni yli, se on iso osa mun kuntoutumista. Myös tietenkin oman kehon kuuntelu ja ymmärtäminen, milloin on levon aika, milloin on rasituksen aika ja milloin on vaan löydettävä kaiken kultainen keskitie. Sen keskitien löytäminen loppujen lopuksi, taitaa olla meidäni hmisten elämän pituinen oppitie.

Mun henkilökohtainen suurin omien rajojen ylittäminen sairastumisen jälkeen, oli viikon kestävä lomamatka Italian saarelle Sardiniaan. Se oli pitkä aikainen toive lähteä sille matkalle, se vaati hirveästi järjestelyjä kuukausitolkulla. Jopa niin paljon että viimeiset päivät ennen lomaa vasta tajusin että reissu on todella edessä. Siinä kohtaa aloin epäillä itseäni, selviänkö ihan varmasti ensinnäkin 4 tunnin lennoista, lentokentillä kaikenlaisesta rasituksesta. Tää kaikki hässäkkä ennen reissua sai mut epäilemään itseäni. Mielessä pyöri että mitä jos teen ison virheen tässä kohtaa kuntoutumista ja tulenkin kovaa takapakkia voinnissa takaisin. Kuitenkin lähtöaamuna olin jo aika lailla stressistä vapaa. Kun olin saanut pakattua vihdoin lentolaukullisen lääkkeitä ja hoitotarvikkeita mukaan, kaikki tarvittavat todistukset oli selvillä ja kaikki muu oli vihdoin tehty. Istuin juomassa teetä ja katselin telkkaria, kun kotoa lähtöön oli noin puoli tuntia enää aikaa. Ajattelin mielessäni että mitä vaan voi tapahtua ja että oon valmis ottamaan tän haasteen vastaan.

Lentokentälle oli varattu pyörätuolikuljetus, lähinnä kaikkien matkalle lähtijöiden mielenrauhan vuoksi. Ihme kyllä vaikka jännitin lopulta reissuun lähtöä, en itse missään kohtaa todella uskonut pyörätuolia tarvitsevani. Sitten kentällä todettiinkin etten sitä tarvinnut. Lisäksi kentällä se järjestelmä ei ainakaan meijän lähtöpäivänä toiminut ollenkaan. Kun oltiin tunti tolkulla odotettu jonkun kahvilan kulmilla, minä pyörätuolissa eikä virkailijaa joka oli luvannut tulla hetken päästä takaisin näkynyt missään, päätettiin lähteä omalla porukalla eteenpäin. Jossain kohtaa jätettiin tuoli käytävälle missä oli muitakin kentän pyörätuoleja ja jatkettiin jalan. Tämän jälkeen sanoinkin etten enää pyörätuoliin istu. Eikä sille tullut tarvetta, edes yölennon jälkeen kun tultiin kotiin.

Meillä oli hotellina perhehotelli, mihin kuului majoituksineen ruokailu ja kaikki tarpeellinen. Hotelli oli hienolla paikalla luonnonpuistoalueen tuntumassa Porto contessa. Hotellilta sisäpihaa eteenpäin kävellessä astuttiin vaalealle hiekkarannalle, jota heijasti kirkkaan sininen merivesi. Ranta oli korkealle kohoavien kukkuloiden välissä ja maisema ympärille katsoessa oli rauhoittava. Muutamina aamuina heräsin aikaisin ennen toisia ja lähdin kävelylenkille. Halusin aikaa olla ihan yksin, ennen kuin hotellin väki kunnolla heräsi. Yhtenä aamuna kävelin pitkin rantaviivaa, pysähdyin hetkeksi katsomaan vieressä lipuvaa merta ja edessä olevaa vehreää metsää, sen takana seisovia kukkuloita. Näky oli jotenkin niin pysäyttävä että tosiaan pysähdyin fyysisesti. Vedin keuhkot täyteen puhtaalta tuoksuvaa ilmaa, mielessäni nauroin omalle epäilykselle siitä ettenkö selviäsi matkasta. Mietin että tän jälkeen pystyn mihin vaan. Se oli voimaannuttavimpia hetkiä mitä oon kokenut elämäni aikana. Ja ehkä siksi sitä on niin vaikea kuvailla sanoin.

Paras asia varmasti koko paikassa oli lämmin ilmasto, viihdyin paljon aurinkotuolissa ja vaan olin. Oltiin oltu siellä varmaan noin kolme päivää, kun yhtäkkiä havahduin siihen että olin sulkenut koko oman arkisen elämäni mikä täällä kotona odotti, pois kokonaan. Kaiken stressin ja huolen olin sulkenut jonnekin. En tiedä miten se on edes mahdollista, mutta se on kyky jonka oon oppinut tuntemaan itsessäni. Tämä sama ilmiö tuli esiin esimerkiksi kesän mökkireissuilla. Eli sanoisin että osaan relata kun sitä todella tarviin!

Meitä oli sekalainen sakki mukana matkassa, oli nuoria aikuisia ja vähän kypsyneempiä aikuisia. Sekametelisoppa joka toimi hyvin yhteen. Ruokailuhetket varsinkin illalliset, sai nauraa niin että pari kertaa meinasin tukehtua ruokaan. Nuoret matkaajat toi kokonaisuudessaan energiaa meidän reissuun ja sain ehkä sitä kautta tuntea itsenikin nuoreksi taas.

Pääsin ajelulle kapealle vuoristoissa mutkittelevalle tielle, pysähdeltiin näköala paikoille ihmettelemään maisemia. Pääsin myös kävelemään Algheron kauniin vanhan kaupungin kivisiä katuja. Siellä sain maistaa maailman parasta jäätelöä. Mitä kyllä hotellillakin syötiin joka ikinen päivä jälkkäriksi. Italialainen jäätelö oli siis maineensa veroista!

sain loppumatkasta ilmastoinnin kautta kunnon flunssan ja sen jäljiltä kotiin tultua jouduin oloa korjailemaan lepäämällä. Nyt alkaa olla flunssa ohi, eikä jäänyt lämpöily päälle niinkuin joskus ennen aina jäi. Eli voisin sanoa sairastaneeni ihan ”normi ihmisten flunssan.” Mikä saa mut todella iloiseksi, vaikka kipeenä olo ei oo ikinä kivaa. Mut se tunne etten oo seuraavaa kuukautta/kuukausia kuumeessa on aika mahtava havaita.

Lopuksi vielä, kaikkineen tää oikeasti lomamatka oli hyvä tauko arjen suorittamiselle ja kuntoutumiselle. Sain loman koko elämäntilanteesta. Sain uutta potkua jatkaa edelleen sinnikkäästi kuntoutumista. Sain kokea sen, etten oo tehnyt tähän astista työtä itseni kanssa turhaan. Vaan kaikki pienetkin jutut on ollut tarpeellisia ja niiden vuoksi oon nyt tässä ja kirjoitan tätä tekstiä.

PS. Yksi asia on varma, päätin että palaan Sardiniaan vielä kunhan olen siinä kunnossa, että jaksan tutkia ja kiertää koko saaren.