Vielä kerran

Kaikki kertomani viittaa edeltävään postaukseen, jossa kerroin Päijät-Hämeen keskussairaalan akuutin toiminnasta otsikolla ”kiduttamo”. Tapahtuma sijoittui alkuvuoteen 11.1.2026. Kerroin tekstissäni, miten akuuttihuoneen suljettujen ovien takana minut kohdattiin rajun sairauskohtauksen kourissa. Sain vastauksen tekemääni muistutukseen jo jokin aika sitten. Silloin ajattelin, että kirjoitan heti ja hetken päästä luovutin vähäksi aikaa, olin niin väsynyt. Kuvailin muistutuksessa (valituksessa) kaiken mitä akuuttihuoneen sisällä tapahtui sillä kauhujen kohtaus reissulla. Mutta vastaus oli läimäys kasvoille, kirjaukset tietenkin puhuivat ihan toista tarinaa todellisuuden kanssa. Ja niihin nojattiin lyhyessä vastauksessa, kirjausten mukaan oli toimittu oikein. ( Eihän tietenkään kukaan kirjaa, että ”annettu keittosuolaa testimielessä, oikean lääkkeen sijasta”. Tai huudettu/hermostuttu potilaalle ja käsketty lopettamaan ”potkiminen”, tai kuinka kauan annettiin potilaan vaan olla kohtauksessa lääkitsemättä. Saatika, että tietojeni vastaisesti kesken kohtauksen lihaksiani on käyty kovakouraisesti puristelemassa ja raajoja vääntelemässä. Kuka niin kirjoittaisi, jos saa vallan päättää..) Olin myös vaatinut, että keittosuolaa antanutta mieshoitajaa, sekä koko akuuttihuoneen tapahtumista vastuussa ollutta lääkäriä myös puhuteltaisiin. Mutta keskustelu oli ainoastaan käyty hoitajan kanssa ja lääkäri pääsi tilanteesta, kuin koira veräjästä.

Mitä minulle siis jäi tästä käteen, pelkotilat akuuttia kohtaan, lisää epäluottamusta. Minulle sanoi yksi hoitaja sairaalasta, tästä kertoessani, että ”Jenni koita jaksaa kirjoittaa tästäkin vielä, se on ainoa keinosi.” Hän tarkoitti tietenkin hyvää ja tiesinhän minä, että lopulta olen yksin näiden asioiden ja tilanteiden kanssa. Minulta kysyttiin, miksi vielä kirjoitan, kun olen silmin nähden ylikuormittunut niin monella osa alueella. Kirjoitan siksi, että sanani on ainoa aseeni, jos niistä luovun, kukaan ei pysty tekemään mitään. Ja vaikka akuuttireissuja sairaalaan ei ole tullut, tiedän realiteetit ja sen, että joku kerta se taas tapahtuu. Saan kohtauksia ja joudun akuutin henkilökunnan käsiin, joudun avuttomana luottamaan henkilökuntaan, siellä alueella sairaalaa, jossa minun luottamus on rikottu pirstaleiksi.

Jotta tulevaisuuteni olisi edes hieman luotettavampi nostan taas tämän esiin. Esille sen miten mätiä kohtia meidän terveydenhuollossa on. Ja en ikinä lakkaa ihmettelemästä, miten voidaan puhua kaiken tapahtuvan saman katon alla. Käyn säännöllisesti viiden viikon välein Neurologian poliklinikalla immunoglobuliini hoidoissa. Ja ihme kyllä sairaalan halki kävellessä en pelkää sinne menoa, en pelkää pitkän päivän aikana nukahtaa kesken väsyttävien tiputusten, siellä voin luottaa, että minut hoidetaan. Siellä olen vapautunut oma itseni. Luotan joka kerta kyselemättä, että minut hoidetaan hyvää tarkoittaen.

Akuutti edustaa minulle paljon pelkoa, varauksellisuutta, muurien nostoa, itsesuojelua joka tilanteessa, sekä epäluottamusta. Se on selviytymiskenttä.

Toivoisin jonain päivänä tämän olevan toisin, pyydän teiltä akuutti, terveydenhuolto, ihmiset siellä vallan takana kohtelemaan minua niin kuin ihmistä. Antamaan minulle tarvitsemani lääkkeet, lukemaan sairaudestani, jos sitä ei todella vieläkään osata tulkita. Pyydän ihan vaan kenkiini astumista hetkeksi. Katsomaan tätä minun näkökulmastani. En ikinä pyytänyt vaikeaa, erittäin harvinaista sairautta. Tämä ei koskaan parane, joten tulemme vielä usein kohtaamaan. Ja toivon, ettei traumojeni kasaan lisätä enää yhtään kuormaa, hoitovirheiden vuoksi.

Pyytäisit itsekin tätä, jos olisit kengissäni.

-        - Jenni

29.3.2026.