"Pidä musta kii"

Menneen viikonlopun aikana tuli vuosia 25 täyteen ja se sai mut pysähtymään, miettimään miten paljon mulla on läheisiä. Rakastavan perheen lisäks, miten moni ystävä on pysyny mun tukena. Vaikka välillä se on varmasti ollu tosi raskasta. Varsinkin viime kuukausina, kun mulla todettiin verenmyrkytys viikko heinäkuun ivigin jälkeen. Piti poistaa kädessä pitkään ollut PICC katetri, koska sitä pidettiin järkevimpänä reittinä stafylokokki bakteerille. Siitä alkoi taistelu komplikaatioita vastaan, munuaisista ja keuhkoista löytyi bakteeripesäkkeitä. Jossain siinä välissä kouristin rajusti kovassa kuumeessa ja vierailin tehostetun valvonnan osastolla. Suonensisäinen antibiootti kuitenkin alkoi tehota ja puolentoista viikon jälkeen pääsin kotiin. Kotisairaalan potilaaksi, mutta ei mennyt viikkoakaan kun vasta käteen laitettu PICC katetri ei enää vetänyt. Vaan käsivarsi oli turvonnut ja violetin kirjava, kädestä löytyi 10 cm matkalta trombi. Suoni oli tukkeutunut juurikin siitä mihin katetri oli laitettu. Katetri oli tietenkin poistettava sairaalassa ja mun jäätävä sinne, uutta suunnitelmaa kehittelemään. Mulle saatiin onnistuneesti tavallinen kanyyli käteen ja muutaman päivän päästä pääsin sen kanssa kotiin. Ja tietenkin mun tuurilla horjahdin seinää vasten yhtenä iltana kotona ja jouduin takasin sairaalaan, koska kanyyli meni pilalle. Menin päivystykseen ja heräämössä laitettiin CVK keskuslaskimokatetri. Sen kanssa sitten lähdin toiveikkain mielin kotiin, se kesti noin viikon kun sekään ei enää vetänyt. Mun onneksi sairaalassa todettiin, että melkein kuukauden kestänyt suonensisäinen antibiootti riittää ja söin enää viikon suun kautta antibioottia siihen päälle. Seuraavalla viikolla todettiin että oltiin selätetty stafylokokki bakteeri, sekä sen aiheuttamat tulehduspesäkkeet. Olin todella helpottunu, mut en tuntenut kuitenkaa että oisin parantunu. Joka päivä sahaileva lämpö ja voimakas väsymys vaan jatkui. Sitä ei onneksi pidetty esteenä ivig hoitojen jatkolle, vaan sain kahdeksannen hoitokerran. Harmiksi lämpöily ja väsymys vaan jatkui senkin jälkeen. Lämpö sahailee edelleen, mutta viime päivien aikana lievemmin ja väsymys ei oo enää niin hallitseva. Oon jaksanu päivät paremmin. Itseasiassa pääsin tänään hetkeks ulkoilemaan pyörätuolin avulla. Viime kerrasta alkaa olla 2 kuukautta.

Samalla oon joutunu kohtaamaan isoja muutoksia elämässä, joutunu käsittelemään niitä just sillä hetkellä ku oon ollu pitkää aikaa heikoimillani. Ensinnäkin koin että oon pettäny itteni ja mun läheiset, kun tää takapakki tuli ja veti taas vointia alas. Just ku mun pitäis jaksaa kuntouttaa itteäni, kävellä jo tuolla ulkona ja jaksaa vielä tarvittavat ivig hoidot. Vihasin itteäni hetken aikaa, etten oo tän paremmin suoriutunu. Oon nuori ja mun pitäis saada itteni niin hyvää kuntoo etten tarvii toisten apua, pääsisin töihin. Mahdollisesti jatkamaan opiskeluja, niinku kaikki mun ikäset nuoret. Heidän mielestään on ihan oikeutettavaa että maksan yksityisen fysioterapeutin, kun tämänhetkiset "tulot" ei monena kuukautena riitä kattamaan edes ruokakustannuksia. En siis edelleenkään saa kuntoutustukea, eli väliaikaista eläkettä. Mitä mun ois pitänyt jo vuosi sitten saada. Kaiken tän keskellä julkisella puolella taas suunnitellaan ivig hoitojen lopettamista. Tiesin että niidenkin osalta taas taistelut on edessä, ennenkuin suostun yksityiselle siirtymään. Alko tuntua että nyt tulee mitta täyteen, nyt on liikaa mun aivoille yksin ajatella. Pyörin monta yötä, nukkuen vaan pari tuntia yössä. Päivät mietin kaikkia käytännön asioita, miten saisin ne hoidettua. Ja vaadin vaa iteltäni että nyt on tultava kuntoon. Keho kuitenki viesti ihan muuta. Kun lämpö sahaili ja kroppa oli niin väsyny että jaksoin just ja just itse peseytyä ja syödä. Sitten taas takasin sohvalle viltin alle. Tajusin että nyt törmäsin siihen mun "rajaan", mun keho oli ihan täydessä stressitilassa. Siinä kohtaa pysähdyin ja mietin että mähän vasta taistelin vastaan bakteeria joka ois hyvin voinu viedä multa hengen. Ja vaikka se väsytti mun kehoa, se ei vieny multa kävelykykyä minkä oon jo saavuttanu. Se ei kuitenkaa voittanu. Lisäks lääkärit on sanoneet mulle että ihmisen elimistöllä kestää palautua verenmyrkytyksestä pitkään. Tämmönen lämpöily on onneks ihan normaalitila sen jälkeen, joka sekin voi kestää pitkään. Taas kerran pitää jaksaa olla kärsivällinen. Nyt oon saanu taas yöni nukuttua ja päivälläkin ajatukset on tulevassa. Odotan vaan sitä hetkeä ku pystyn taas jatkamaan fysioterapiaa. joka päivä oon tehny vähän enemmän, oon jaksanu taas istua enemmän ja vähän enemmän olla pystyssä. Huomaan et mun kehokin tietää että tässä ei olla menossa taaksepäin vaan eteenpäin, itsepäisesti. Sitä sisua vaan löytyy joka kerta, just sen verran et jaksaa nostaa pään ja jatkaa kohti tavotteita.

Yks hyvä ystävä laitto mulle viikonloppuna linkin biisiin "pidä musta kii". Teiniajan suosikki kappale alko soimaan mulla päässä ".. Tällainen pieni tyttö helposti häviää, jos tuuli tarttuu hiuksiin voi kauas lennähtää.. Pidä musta kii, älä päästä koskaan.." Tää ehkä kolahti sen takia, et oon oikeesti saanu huomata miten paljon mulla on rakastavia ihmisiä ympärillä. Vaikka mulla itellä on aikoja, ku tuntuu että häviän ja unohdun täällä neljän seinän sisällä, tai sairaalan sängyssä. Jopa nyt ku en oo jaksanu ottaa oikeastaan ketään vastaan viimeisen 2 kuukauden aikana, enkä oo voinu olla semmonen seura ihmisille mitä oon voinu olla vielä reilu 2 vuotta sitten. Silti nää ihmiset on jaksanu olla mun tukena, pysyä mun elämässä. Pitäny musta kii, vaikka en oo ite aina jaksanu nähdä, olla edes yhteydessä. On ollu aikoja ku en oo jaksanu vastailla edes viesteihin, koska oon ollu niin sairas. Silti nää ihmiset on edellee mun rinnalla. Aina on joku kenelle voi vaikka soittaa. Kiitos siitä.

Ja mun perheessä on sellasia kultakimpaleita, jotka on ollu aina valmiita auttamaan. Näiden ansiosta ens kuussa tapahtuu jotain isoa ja positiivista muutosta mun elämässä. Mutta jätän siitä kertomisen ens kerralle. Nyt vaan kohti uusia haasteita entistäkin vahvemmin mielin!