"Lopultakin voin sanoa että oon noussut sumupeiton alta, johon mahtui ikuisuus."

Oli jo aikakin istua tän koneen äärelle ja kirjottaa ylös, tää vuosi todellakin on ollut mulle uuden alkua. Tammikuu meni pedissä maaten, ensin flunssakuumeessa ja sitten vaan kuumeessa. Tämä pitkittynyt lämpöily johtui verenmyrkytyksen aiheuttamasta "termostaattihäiriöstä", minkä pitäisi ajan kanssa mennä ohi. Eikä tosiaan lämpöilyä ole enää esiintynyt onneksi. Mutta tää alku vuodelle lepäämällä, olikin oikeastaan hyvä juttu, jouduin olla aloillani. Antaa kehon ladata pattereita kuntoutumista varten.

Nykyään käyn fysioterapeutin kanssa kuntosalilla kahteen kertaan viikossa, siihen lisäksi kävelen ja teen yleensä kaikkea mikä on kuntouttavaa. Tietysti jaksamisen mukaan. Nyt viimeisimmän hoidon jälkeen oli voimakasta väsymystä, liittyen kohtauslääkityksen säätelyyn. Nukahtelin pitkin päivää ja tuntui etten missään kohtaa kunnolla herännyt. Parissa viikossa sekin meni onneksi ohi.

Helmikuussa mitattiin mun maximi kävelymatkaa, tavoitteena oli kävellä mulle realistinen lenkki, etten käyttäisi ihan kaikkia voimia. Kävelin reippaasti reilun 2,5 km. Mikä on huima muutos joulukuun max 1,5 km. En muuten ole paljon mittaillut matkoja yms, haluan mennä omien tuntemusten mukaan. Esimerkiksi nyt tässä hiljattain käytiin avustajan kanssa kauppakeskuksessa, jossa jaksoin olla ja kävellä n 1,5 h. En istunut kertaakaan alas, jossain kohtaa tuntui  huimausta, mikä kuitenkin meni itsestään ohi. Olin kyllä tosi väsynyt tän reissun päätyttyä. Ja koitankin olla asettamatta liikaa itselleni paineita. Koska itseni tuntien teen kaiken täysillä ja vielä vähän kovempaa. Tässä sairastelussa on ollut hieno puoli se että, on oppinut tuntemaan itsensä paremmin ja tuntuu että kokoajan oppii jotain uutta.

Huomaan että kun päivään kuuluu enemmän rasitetta, niin veri pakkautuu jalkoihin paineena ja silloin huimaa. Se on merkki levolle. Myös lihaksissa on edelleen ajoittain voimakkaitakin kipuja/jäykkyyttä, mutta lihakset tekee kehitystään. Kuitenkin esim jalkalihaksissa on edelleen voimakasta lihasheikkoutta. Mikä sekin tuntuu hölmöltä, kun lääkäri sanoi näin joulukuussa. Koska itsestä tuntuu että niissä on jo valtavasti voimaa, kun vertaan aikaan jolloin kuljin vielä rollaattorin avulla. Nyt päällepäin ei mitään heikkoutta ulkopuolinen henkilö huomaa.

Mietin arikisia asioita missä oon kehittynyt, esimerkiksi aamuisin valmistan itse aamupalan, (ennen puuro oli valmiiksi tehtynä, jonka lämmitin aamulla) tiskaan kaikki tiskit illan ja aamun jäljeltä. Keitän kahvit, en oo sietänyt kofeiinia 2,5 vuoteen takykardian vuoksi. Nykyään voin juoda kupin kahvia päivässä, ilman että se aiheuttaa oireita. Usein aamupäivisin käyn kävelylenkillä ihan yksin. Voin myös viettää välillä päivän kokonaan ilman avustajaa, jos ei ihmeempiä päivän sisältöön kuulu. Se tunne on ihan mahtava, kun ei ole niin riippuvainen toisten avusta. Kutsun näitä päiviä "yksin päiviksi" ja kirjoitain ne värillisellä kynällä kalenteriin, odotan niitä päiviä viikossa eniten.

Vielä olen osittainen "lääketieteellinen mysteeri". Alkuvuodesta mulla vaihtui mun oma hoitava neurologi, joka on todella osoittanut että aikoo selvittää mun tapauksen perinpohjin ja lähete Meilahteen on tehty. Koskien laajempia immunologisia testejä. Kaikki oireet ei vielä tunnu selittyvän nykyisillä diagnooseilla. IVIG hoidot jatkuu edelleen, mutta hoitoväli pitenee. Nyt hoitoväli on 10 viikkoa. Ei myöskään ole asetettu aikarajaa, milloin pitäisi olla kuntoutunut työkuntoiseksi. Vaan nimenomaan olisi tarkoitus toteuttaa kuntoutus rauhassa, pikkuhiljaa. Varsinkin kun helposti itse ylitän niitä rasituksen rajoja, tän vuoksi oon nyt ottanut käytännön että joka ikinen päivä oon noin tunnin verran silmät kiinni ja lepään. Vaikka en nukkuisi, mutta rentoutan kehon täysin. Koska tuntui että aloin saada niin paljon energiaa, että aloin myös intoilla liikaa, tehdä liikaa. Muistamatta että keho tekee vielä paranemisprosessia. Hätäileminen sen suhteen että pitäisi olla tietyssä kunnossa, tiettyyn aikarajaan mennessä ei kanna minnekään. Ennnenminkin se aiheuttaa ison takapakin. Välillä pidänkin "välipäiviä" kaikesta ylimääräisestä ja annan kehon levätä. Oikeastaan kroppa pakottaa siihen.

Luulen että rauhoittuminen ihan kaikessa liittyen elämään tekee hyvää. Nyt voin sanoa että mulla on hyvä olla, just tässä hetkessä, tässä elämän tilanteessa. Oon hyväksynyt sen, etten tosiaan parane päivässä. On helpottavaa alkaa ymmärtää ja hyväksyä kaikkea tapahtunutta, vaikka ihan aina en tajua mitä viimeiseen kolmeen vuoteen on mahtunut. Mutta sekin ymmärrys tulee aikanaan. Lopultakin voin sanoa että oon noussut sumupeiton alta, johon mahtui ikuisuus.