Matkalta Joensuuhun

Istun toista reissua junassa Joensuuhun sairastumisen jälkeen ja voisin kuolla tylsyyteen. Ostin tänne lähtiessäni pokkarin, joka osoittautui sekin liian tylsäksi lukea. Jotain laimeeta rakkaushömppää.

Ensimmäinen reissu sairastumisen jäljiltä tänne junassa oli jännittävä kokemus, reppu oli täynnä kohtauslääkkeitä, ohjeita kohtauksen varalle. Ja selkeä suunnitelma, että mut yleensä päästettiin yksin junaan neljän tunnin matkalle. Silloin tunsin vapauden ryöpyn niin voimakkaana, että istuttuani alas

jähmetyin ja katselin vain ihmisiä ympärilläni lumoutuneena. Silloin lipuntarkastajalle kerroin suunnitellusti, mahdollisen kohtauksen riskistä ja miten toimia, jos niin kävisi. kaikille lähipiirissä se oli suoranainen ihme, että selvisin koko reissusta yksin.

Nyt oon täällä junassa taas ja kahdeksan kuukautta on kulunut siitä kun istuin junan penkkiin ensi kertaa sairastumiseni jälkeen. Tilanne on tosi erilainen. Viime kerralla itsekin mietin lähinnä, että miten jaksan istua neljä tuntia putkeen ja miten yleensä pärjään yhtäkkiä täällä normi ihmisten seassa. Kun tuoreena mielessäni pyöri vielä kokemus niistä vuosista, kuukausista ja päivistä, jotka vietin täysin tän maailman ulkopuolella. Mun maailma oli silloin jotain ihan muuta. Tää nykyisyys mitä elän, oli jotain mistä uskalsin salaa haaveilla.

olin juna asemalla 45 minuuttia liian aikaisin, kävelin suoraan aseman ravintolaan ja tilasin kuuman kaakaon. Katselin ihmisten menoa ja mietin samalla että mullahan ei tässä mikään kiire ole minnekään. Sitten jossain kohtaa nostin päätäni ja katsoin ylös isoa (suoraa edessäni kokoajan ollutta) seinäkelloa. Se näyttikin 14:09 ja mun juna Joensuuhun lähtisi 14:13. Keräsin kaikki tavarani, ison matkalaukun, repun selkään, pienen käsilaukun olalleni. Kirosin mielessäni kaikki mahdolliset kirosanat jotka olen tähän päivään mennessä oppinut, omalle ”tyhjälle päälleni”. Ilmeisen ei ihastuttavalle ominaisuudelle persoonassani, jäädä ”haaveilemaan” mitä kummallisemmissa tilanteissa. Mutta eikö se olekin ihan jo normaalia ihmisten elämää, kun meinaa jostain myöhästyä!

Siinä juoksin pitkin tunnelia ja rappusia ylös.. Kun juna oli tupaten täynnä ihmisiä, tunkeuduin sen käytäville, samalla pyydellen anteeksi tavara määrääni ja varmaan ihan koko olemustani.

Mun tuurilla kun mikään ei mene suunnitelmien mukaisesti, juna pysähtyi aikalailla alkumatkasta ja kuului kuulutus ”joudumme valitettavasti pysähtymään ja odottamaan matkan jatkamista..” Siinä mietin et vaikka oikeastaan se ärsyttää että juna viivästyy (eikä mulla ole yhtään mitään tekemistä), niin nyt tällä kertaa mun ei tarvii panikoida että jaksanko varmasti tän monen tunnin matkan, varsinkin kun se tulee pitkittymään. Mietin vaan että miten saan aikani kulumaan. Ajatuksia siinä hetkessä pulpahtelee mieleeni. Kuten esimerkiksi se, että kukaan täällä ei valmistele ihmistä normielämään suuren trauman jäljiltä. Kukaan ei kerro, miltä tuntuu kun sut pudotetaan ikään kuin taivaalta alas, odottaen että osaat elää ihan normaalisti. Kukaan ei anna käsiin ”matkaopasta”, kuten ”tässä ohjeet kun matkustat junalla ensimmäistä kertaa vuosia kestäneen vuoteessa ja seinien sisällä vietetyn ajan jälkeen. Tiedätkö, sen ajan kun luulit että et koskaan enää kävele. kun luulit ettet selviä hengissä kaikkien kouristelujen, tajunnan menetysten ja kehoa rajusti kohtelevien lääkehoitojen jälkeen..” Ei kukaan kerro miten reagoit, kun et muistanut että junan ovet aukeaa napista painamalla. kuinka punastut häpeästä kun ventovieras henkilö sitten näyttää sinulle miten se nappi toimii, kun oot minuutin ajan remponut ovessa olevaa kahvaa. Ja tajuat kuinka sua aikuisena ihmisenä katsotaan, kuin idioottia, joka ei osannut näin yksinkertaista asiaa. Kuitenkin hetken uppouduttuani aiheeseen päätän muiden junassa matkustavien lailla, asettaa kuulokkeet korvilleni ja fiilistellä ihan vaan sitä että tässä taas istun, itsenäisesti, etuoikeutettuna ja onnellisena.¨

5.12.2019