Ikävä kotiin

Missään muualla en ole kokenut olevani niin yksin, kun sairaalassa. Ymmärsin viime osasto jaksolla, kuinka tärkeää on, että huonekaveri on sellainen, jolle voi edes vähän jutella. Jos ei jaksa puhua, kivuiltaan ei kykene, niin toisen läsnäolo ja katse riittää. Kun ensimmäinen vuorokausi meni kohtaussarjasta, ambulanssi keikasta ja akuutissa valvomisesta toipumiseen. Ja seuraavan vuorokauden olin kohtauksen jäljiltä lääke tokkurassa, ensimmäinen päivä annos ivigiä oli tippunut ja saanut siinä sekavuudessa nukuttua yönkin yli. En ollut pistänyt merkille koko huonekaveri asiaa. Ja seuraavan päivän kärsin hirveästä pahoinvoinnista ja olosta, jonka olisi voinut repiä kehosta irti. En tiennyt, että valvoisin vuorokauden siinä olossa putkeen. Huoneessa ollut potilas kirkui kivuissa ja sekavuudessa koko yön, tilamme jakoi vain verho. Eikä hän ollut selkeästi samassa päivässä, eikä ajassa. Tajusin kuinka oma oloni vaan paheni, aamulla olin valmis sanomaan, että jätän ivig hoidot kesken, ettei musta vaan enää ole tähän. Kuitenkin hoitajat siirsivät minut heti aamulla toiseen huoneeseen. Olotilani pyöri epätoivon, kivun ja pahoinvoinnin sekalaisessa maastossa. Ja kun pääsin toiseen huoneeseen, kohtasin uuden huonekaverini, hän oli väsynyt niin kuin minäkin. Mutta jaksoimme vaihtaa muutaman sanan, joiden voimalla päätin jaksaa loputkin päivät ivig hoidoista. Siinä kohtaa viidestä tiputus päivästä, ivig päiviä oli jäljellä vielä kolme. Ja sairaalaan olin tullut ambulanssilla ennenaikaisiin hoitoihin jo neljä päivää sitten. Eikä edeltävästä viiden päivän hoitokerrasta ollut kuin kolme viikkoa, olin hädin tuskin selviytynyt niistä ja tiedosta, että Stiff person syndrooma on päättänyt kehittää pahenemisvaiheen. Pahenemisvaiheen, jonka aikana mm sain useita lihaskouristus kohtauksia, kärsin lihasjäykkyydestä ja väliaikaisesti menetin kävelykykyni. Hetken aikaa harjoittelin askeleita rollaattorin turvin, mihin en uskonut enää ikinä turvautuvani.

Kaikki tämä jysähti päähäni tällä toisella hoitojaksolla. Ivig heikensi olon todella huonoksi, eikä tilannetta auttanut mielentilani. Tila, joka oli pitkään aikaan niin lopussa. Mielessä oli miljoona kysymystä tulevasta ja kuitenkin jokainen hetki mietin, että selviän vain, jos elän puoli tuntia kerrallaan. Se oli aika, jolloin havahduin katsomaan seinällä tikittävää kelloa. Siksi myös rajasin elämästäni hetkeksi kaiken muun pois.

Olin kuitenkin lopulta huoneessa yksin, ilman huonekaveria iltapäivästä eteenpäin. Päässäni oli jatkuvana rullana pyörinyt koti ja Helvi koira. Ikävä Helviä kohtaan oli paisunut niin suureksi, että huomasin väsymyksen ja kaikkien edeltävien päivien kuorman saavan minusta yliotteen. Niin valtavan otteen, että itkin pääni entistäkin kipeämmäksi. Tyhjässä potilas huoneessani oli niin selkeä yksinäisyyden läsnäolo, että olisin voinut pyytää sitä poistumaan. Mutta vaikka kuinka yritin työntää sitä pois, se vaan paisui. Soitin kotiin ja sanoin ääneen, itkun seasta, että en halua olla yksin enää. Itkun sekaisia puheluita kotiin päin oli useita, vaikka ei täysin uutta ole niin silti koen, etten koskaan ole ollut niin avoimesti heikko. Ennen jaksoin tsempata ja olla reippaampi, mutta ehkä sen on inhimillistäkin hävitä tarpeeksi monen takapakin kohdalla.

Ensimmäistä kertaa myös hoitajat huomasivat tämän piirteen niin voimakkaasti, että muistan yhden ja useamman keskustelun käyneeni siitä, kuinka en voisi luovuttaa nyt. Ja kannustusta siihen, että vielä jaksaisin käydä nämäkin hoidot läpi. Jotta tämä pahenemisvaihe saataisiin pysäytettyä. Huomasin olevani jonkinlaisessa shokkitilassa, sillä en tiennyt odottaa pahenemisvaihetta tässä sairaudessa. Kukaan ei osannut.

Kun kaikkea tätä pyörittelin päässäni, ikävä kotiin vaan paheni entisestään. Pahinta oli tietää se, että Helvi oli tällä kertaa pois kotoa. Kun menisin kotiin, siellä olisi tyhjää, eikä vastaan tepottelisi iloinen mäyräkoira. Nopeassa ajassa koirasta oli tullut niin iso osa elämää, joka määritti kodin.

Viimeisen tiputuspäivän ja tulevan yön vietin uuden huonekaverini kanssa. Kysyin häneltä, mikä oli suurin tunnetila koko sairaalajakson aikana ja hän vastasi heti ”yksinäisyys”. Päälle helpottunut huokaus siitä, että kohtasi toisen potilaan, joka oli ”järjissään” ja jolle voisi puhua. Siinä sitten jaoimme, kuinka hän poti suurta ikävää omaa puolisoa kohtaan, siinä missä minä ikävöin mäyräkoira Helviäni. Ja yksinäisyyden painostava läsnäolo alkoi pikkuhiljaa poistua huoneesta.

Kun pääsin lopulta kotiin, ei tarvinnut olla yksin. Sain konkreettisesti huomata, kuinka paljon minusta välitettiin. Ja kun lopulta torstaina Helvi kotiutui mummolasta, tuntui koti vihdoin kodilta. Eikä haitannut, vaikka vielä viikon verran lenkit, oli toisten vastuulla ja minä keskityin toipumiseen. Helvin läsnäolo rauhoitti ja piti toivoa yllä paremmasta.

Vielä yksi viiden päivän hoitokerta on edessä ja se tulee pian, hoitoväli ehtii olla vain kolme viikkoa. Helvi jo kokeneena konkarina saa seikkailla muiden hoidettavana ja minä keskityn hoidoista selviämiseen, jälkioloista toipumiseen. Tietoisena, että kaikki tämä on väliaikaista. Sairaalassa kuulen mikä on suunnitelma jatkoa ajatellen.