Tasapainoa havaittavissa

Teksti 16.2.2022

Ulkona sataa räntää ja olen toista kierrosta kahden viikon aikana vilustuneena sisätiloissa, kuppi kuumaa inkivääriteetä lämmittää käsieni välissä. Huomaan olevani hieman alavireinen ja siinä samassa ymmärrän, miten normaalilta ja inhimilliseltä se tuntuu. Olla nyt vähän ”masentunut” kipeänä olosta ja sisällä makaamisesta, miten normaalia se onkaan. Oikeastaan, nythän minun pitäisi olla onnellinen ja huomaan melankolisella tavalla olevanikin.

Toki, minulle on nykypäivänä ihan eri asia sairastaa vilustumista/flunssaa. Sitä ei voi verrata mitenkään siihen aikaan, kun olin perusterve. Tänä päivänä se aiheuttaa tilanteita, joissa ei ole järjelle tilaa. Kun esimerkiksi kehonlämpö nousee flunssasta ja lihakset alkaa supistella kivuliaasti. Ja kun herään henkeä haukkoen, toinen puoli kehostani kokonaan jäykistyneenä jalkapohjasta niskaan asti vievässä krampissa. Kun en tajua edes missä olen, kipu vie kaiken huomion. hiki ja kuumuus tukehduttaa, jossain kohtaa, kun aikaa on kulunut tietämätön määrä, saan kehoani liikutettua niin, että asennonvaihto alkaa pikkuhiljaa auttamaan. Ensimmäisenä, hapuan vesipulloa läheltäni ja samalla ymmärrän nousta hitaasti istumaan, sillä keho vihdoin hellittää. Juon vettä niin, että olen tukehtua siihen. Ja siinä kohtaa muistan, miksi pienenkin flunssan sairastaminen on minulle rankkaa ja miksi pidän kiinni vitamiineista, pidän kiinni mahdollisen monipuolisesta päivittäisestä ravinnosta, unesta ja rytmeistä. Jotta mahdollisimman harvoin sairastaisin. Ja onneksi yllättävän harvoin olenkin kipeänä tällä tavalla.

Alan kuitenkin ymmärtää seisovani jo jaloillani, alan ymmärtää, että tasapainoa on havaittavissa. Olen päässyt tekemään esimerkiksi kevyttä jumppaa kehollani ja vihdoin päässyt herättelemään lihaksiani ja kuin huomaamatta olen päässyt kävelemään päivittäin koiran kanssa ulkona, askeleet lisääntyy ja hitaasti kilometrit kasvaa. Paljon hyvää on alkanut tapahtua, pienissä määrissä.

Välillä huomaan olevani huvittunut, miten ystävien kanssa keskustellessa puhutaan paljon salilla treenaamisesta, milloin mistäkin isosta tavoitteesta elämässä ja samalla mietin mitä itse tavoittelen. Tavoittelen tuntevani kehossani tasapainon, tavoittelen saavuttavani jälleen lihaskunnon, johon voin luottaa. Tavoittelen kehoni vahvistuvan ilman, että kaupan kassajonossa seisominen aiheuttaa urheilusuorituksen tunnetta. En tavoittele tietynlaista pelikuvaa, vaan haaveilen saavuttavani tietynlaisen ”paketin”, joka selviää normielämässä. Koen, että kyse on jostain paljon suuremmasta, joka koostuu monesta pienestä palasesta, niin fyysisesti, henkisesti, kuin sosiaalisestikin.

Hetkittäin tajuan kuinka hassulta saattaa vaikuttaa, tämä minun ”pieneltä verryttelyltä” näyttävä lihasten vahvistaminen ja kaikki muu arkinen tekeminen. Se on kuitenkin juuri se minun juttuni ja alankin olla ”nollasta aloittamisen mestari”. Ja kuinka tärkeää tässäkin asiassa on olla ystäviä ja läheisiä, jotka muistuttavat minua elämästä ja asioista, jotka myös minua mahdollisesti odottaa.

Vaikka välillä huomaan romuttuvani hetkeksi sen eteen, kun näen miten nopeasti ikäiseni saavat tuloksia aikaan. On kyse sitten liikunnasta tai muusta elämään liittyvästä. Ja sorrun vertailuun, joka on turhamaista ja loputon suo, mihin ei ikinä pitäisi vajota. Onneksi pääosin keskityn täysillä siihen mitä tahdon pitkällä tähtäimellä, haluan päästä kiinni kaikkeen mahdollisimman tavalliseen, tasapainolla, joka kestää takapakkeja ja väliaikaisia romahtamisia. Haaveilen kovasti opiskeluista ja mahdollisesta työhön paluusta, käsitän myös sen vaativan paljon muutakin, kuin näitä kävelylenkkejä ja lihaskunnon harjoittamista. Mutta kaikkea en saa kerralla, joten otan yhden osan kerrallaan.

Tunnistan itsessäni myös henkistä kasvua, huomaan tutustuneeni itseeni hyvin erikoisella tavalla. Ehkä siihen pitkälti on syynä, ollut se, että on joutunut tottumaan omaan seuraan ja hyväksyä itse itsensä seuraksi kaikessa. Mikä ei todellakaan ole ollut helppoa. Välillä haluaisi vaihtaa tätä seuralaista, on se joskus niin hirveä, että ei siedä häntä seuraansa. Mutta niin usein, se sietämättömyyskin on vaan täytynyt sietää ja tuntea. Esimerkiksi IVIG-hoidot ja niistä toipuminen vie yhteensä 1,5-2 viikkoa, jälkitiloista riippuen. Tällä hetkellä hoitoväli on jo 7 viikkoa, mikä on minulle jo yllättävän pitkä. Hoidoissa oleminen on ajan pysähtymistä, siellä kuitenkin näkee sairaalan henkilökuntaa ja vielä jaksaa jutella jotakin. Mutta kotiintulo ja kotona oleminen hoitojen jälkeen tarkoittaa kirjaimellista ajan seisahtumista ja itsensä kohtaamista. Se on aikaa vaan omassa seurassa, pimeässä, seurana kipu, pahoinvointi ja sekavat ajatukset. Vuorokaudet matelevat hitaasti ja eikä se ole koskaan mukavaa ”lepäämistä”. Mutta tällä historialla, olen jo hyväksynyt sen. Se on osa elämääni ja siihen on pitänyt tottua. Tottua yksinäisyyteen, sekaviin ajatuksiin ja itsensä haastamiseen. Luulen sen olevan taito, jonka joutuu opettelemaan, jos päättää selvitä jatkossakin. Se on oikeastaan itse opittu ”metodi”, aina kun kohtaan tilanteita, joissa olen täysin epävarma voinnistani. Ns haastan itseäni katsomaan pelkoa silmästä silmään ja haastan itseni ajattelemaan toisin, silloin kun pohja alta järkkyy täysin, olen pysäyttänyt itseni miettimään ”tässähän voi käydä hyvinkin”. Kysyn itseltäni, ”mitä jos tällä kertaa pahin ei tapahdukaan?” oli tilanne mikä tahansa, tuo rauhoittaa minut ja vahvistaa siinä hetkessä minut kohtaamaan sen mitä tulee eteen. Ja huomaan selviäväni, selviän seurauksista ja jatkan eteenpäin. Annan sen tapahtua, annan sen tuntua kipuineen ja murheineen, sitten mikä vapauttavinta: päästän siitä irti, sillä se on jo eletty. Siksi usein, kun lääkärit kysyvät minulta miten olen voinut, lipsautan helposti että hyvin. Vaikka takanani olisi pyörremyrsky. Ja myös tästä syystä on vaikea pitää ”oirepäiväkirjaa” neurologilleni, sillä tapani elää, ei ole pistää huonoja oloja ylös, vaan elää niiden ohi ja jättää ne taakse. Vaikka tietenkin lääkärille ne on tärkeitä tietoja, jotta hoitotasapaino voidaan saavuttaa ja huomata esimerkiksi mitkä lääkkeet tehoaa ja mitkä ei. Se on todella tärkeää. Siksi välillä tämä kaikki on ristiriitaista, mutta onhan sekin vain elämää, niin pienessä, kuin isossakin mittakaavassa.

Ja kaiken tämän avain on, että jos sietää itsensä missä tahansa tilassa omana seuranaan, on kyky myös repiä kaikki ilo irti niistä hyvistä ajoista. Nauttia elämästä, joka jää näiden IVIG- hoitojen, tai muiden huonompien vaiheiden väliin. Siksi välillä koen eläväni elämää, jossa on kaksi Jenniä. Vaikka tiedostan olevani sairas joka ikinen päivä, en silti anna sen enää häiritä, mietin vaan mitä kaikkea voin hyvillä ajoillani tehdä. Ja toteutan elämää siinä määrin, kuin se on mahdollista. Luulen, ettei onnellisuutta voi vaan odottaa, se on mielentila ja ympäristö mikä pitää itse löytää. Ja ymmärtää se, että onnellisuus elää hetkissä, se ei ole jatkuva tila. Se on asia, joka täytyy oppia tunnistamaan ja kaappaamaan, siinä hetkessä, kun sen tunnistaa. Ja kun sen mieleensä tallettaa, voi sen löytää aina uudestaan.

 - Jenni