Kohtaustilanne kotona, ensihoito, akuutti ja jälkiraportti

Piinaavat hetket, kun jo tiedän, tiedän koska olen sen jo miljoonasti kokenut.

Tasan viikko sitten 22.1.2023: aamulla tuntuu jähmeältä ja tiedän, etten suunnittele päivälle mitään menoa. Tänään on ärsykkeet herkillä, lenkille Helvin kanssa raittiiseen ilmaan tekee hyvää. Mutta ei mitään ihmeempää.

Kaksi tuntia ennen painostava väsymys iskee, olen pari tuntia sitten tullut Helvin kanssa pitkältä lenkiltä. Juuri avaamani tv ärsyttää silmäni ja sieltä kuuluvat äänet on liian kovia, suljen sen. Mittaan lämmön, kun tuntuu kova palelu, lämpö on normaali. Väsyttää, mutta joku on pielessä, lepo ei auta.

Jonkun ajan päästä kävelen keittiöön ja päätä huimaa, tasapaino on epätasainen. Istun alas ja nousen uudestaan, kesken kävelyn raajat jähmettyy epäsäännöllisesti ja hidastaa kulkemistani.

 Avaan puhelun siskolle, sokerit alhaalla, mutta ei niin alhaalla, että voi olla näin huono olo. ”Nyt on SE olo, tiedätkö, se että milloin vaan voi alkaa.”Hetken mietin mitä teen seuraavaksi, sähkövirtaus tulee ja menee kehossani. Otan hunajaa lusikallisen, olen just syönyt ruuan. Sanon ääneen, otan nyt nestemäistä Diapamia 4 ml (2mg/ml).

Järki jatkaa rataa päässä ja teen päätöksen katkaista puhelun, koska siskolla menee jonkun aikaa ennen kuin on täällä. Soitan ihan lähitalossa asuvalle kaverille "moi, ootko kotona? Joo oon. Voitko tulla nyt heti? Kaveri onko hätä? Vastaan: "on.. (ääneni värisee)"

Lopetan puhelun ja asetun hengittämään rauhassa, samalla tunnen kun takykardia piikit hakkaa läpi rinnastani.

Vielä ei tapahdu mitään, hetki ja kaveri tulee ovesta sisään. Rauhallisesti, niin kuin miljoona kertaa ennenkin katsotaan välähdyksen verran silmiin ja molemmat tiedetään, että kohta tapahtuu. Käytän loppu energiani sanomalla ääneen, lääkkeitä on lisää kaapissa samassa kohtaa ja seinässä on lappu, missä on kaikki tarvittavat tiedot.

Seuraavaksi paikalle saapuu sisko ja hänen mies. Vieläkään ei ole tapahtunut mitään ja aikaa on kulunut ehkä 15 minuuttia yhteensä soitosta.Keskusteltiin niitä näitä. Viimeiset sanat suustani "mun pitää muistaa aamulla ottaa virtsanäyte, Diabetes lääkärin aikaa varten." Ja pam sähkö iskee, kuin etälamautin ja jäykistyn kaarelle. Olen hereillä, leukaperistä varpaisiin krampissa, pystyn räpyttämään silmäni.

Ensimmäinen annos buccolam (10mg) ruiskua annetaan suuhuni, toivon että se auttaa, mutta kohtaus etenee ja lamautin iskee kramppeja pitkin kehoa. Seuraava annos Buccolamia (10 mg) annetaan, tunnen kun loppu nesteestä valuu ulos suustani.

Ympärillä kuuluu monen ihmisen puhetta, vaikka aistin sekaannusta, on oloni turvallinen. Keskityn vaan pysymään hereillä. Hoen päässäni, "se menee ohi, kaikki on kohta ohi, tää on se sairaus mikä sun kehossa asuu ja joskus muistuttaa itsestään rajummin. Ei hätää, kaikki hyvin. Hengitä."

Tunnelma on sekava, ihan kuin joku painaisi tyynyllä kasvojani ja hapen saanti estyy. Kipu on niin kova, että sen raja ylittyy ja tunnen leijuvani sen yläpuolella. Saan midatsolaamia lääkkeenä sieraimiin, tunnelma alkaa sumentua. Ensihoitaja yrittää asettaa happiviiksiä, vaikeuksia kun pitkät hiukseni on auki ja tiellä. Ensihoitaja on hätääntynyt ja hetken päästä joku saa viikset paikoilleen. Tunnen helpotuksen, kun ilmaa virtaa sieraimistani.

Tilanne kotona, lääkäri on tullut ensihoidon avuksi. Tässä kohtaa olen siirrettynä paareille ja lääkäri puhuu minulle, mutta kaikki menee ohi ja tämä on minulle täysin musta aukko. Avaan kuitenkin hetkeksi silmiäni ja ummistan ne uudestaan (tämä on se mitä minulle kerrottiin jälkeenpäin). Olen tässä kohtaa lääkkeistä ja kohtauksesta aivan sekaisin.

Hämärä välähdys makaan paareilla ambulanssissa ja minulle kerrotaan, että lääkäri ajaa meidän perässä sairaalalle varmuuden vuoksi. En muista muuta keskustelua, mutta muistan puhuneeni jotain, kunnes sumenee.

Joskus minut on nukutettu ja intuboitu matkalla sairaalaan, samalla tyylillä mukana olleen lääkärin toimesta.

Akuutissa:

Akuuttihuoneessa käydään ja pääsen suoraan valvomon puolelle, tästäkin hyvin hämärä muistikuva. Valvomossa simahdan syvään uneen.

Herään tunteeseen: rakko räjähtää, painan hoitaja nappia, hoitaja yrittää auttaa minua ylös kun ähkäisen kivusta. Rakko on niin täynnä, että vatsa on kosketusarka ja pyöristynyt. Sumussa pääsen hoitajan avulla pyörätuoliin ja vessareissun päätteeksi kysyn "kauan oon ollut täällä?" ”58 minuuttia”, todellisuudessa yli kolme tuntia. (Pääni sekoilee tässä kohtaa lääkkeiden vuoksi). Mietin vaan, että haluan kotiin ja tiedän, että kohtausvalvonta kestää normaalisti kuusi tuntia. Minut viedään takaisin valvontaan, nukahdan. Herään ja mietin uudestaan paljon kello on, haluan kotiin. Jostain syystä hoitaja toistaa, "sinut on tosi vahvasti lääkitty". Ehkä olen yrittänyt kotiin jo kolmannen tunnin kohdalla.

Akuutin valvonnassa on rauhallinen tunnelma. Joko on hiljaista potilasmäärän kanssa, tai sitten lääkkeet tekee temppujaan.

Lääkäri tulee tapaamaan minua, hän kysyy kohtauksen etenemisestä ja mahdollisesta kohtaukseen johtaneesta asiasta tai tilanteesta. Minulla ei ole mitään hajua mitä selitän, näitä on mukava sitten taas lukea Kannasta... Olen kuullut olevani hyvinkin selkeäpuheinen, vaikka itse jälkikäteen muistan vaan lääkkeiden aiheuttaman sumun ja välähdyksiä lääkärin kasvoista.

Ilmeisesti iltavuorossa ollut hoitaja lähtee vuorosta, koska tulee hymyilevin kasvoin huikkaamaan ”heipat”. Toivottavasti en ole ihan hirveästi höpötellyt lääkepäissäni. Yöhoitaja, tai ainakin se vaihtui, tulee viemään minut uudestaan vessaan ja alan tehdä suunnitelmaa kotiin lähdöstä. Kysyn "pääsisinkö edes tuntia ennen, sitä kuudetta tuntia, mä pärjään ihan tosi hyvin jo." Samalla jaksan just ja just nousta tuolista ja siirtyä sängylle, pikkusen ehkä huone pyörii. Hoitaja kysyy "onko sulla kotona pyörätuoli ja joku avustaja?" Mihin muistan napakasti vastanneeni jotenkin seuraavasti "ei todellakaan ole pyörätuolia ollut vuosiin, mun jalat kyllä normaalisti toimii. Tänään olin 4 kilometrin lenkillä mun koiran kanssa. Ja avustajaa myöskään en oo vuosiin tarvinnut, pärjään itsekseni tosi hyvin. Ja joku läheisistä aina hakee täältä sairaalasta."

Kuuluu (kuulutus) radiopuhelin "Pynnönen kyselee kotiin pääsyä" vastataan "voi lähteä kotiin.."

Viesti siskolle "lähe ajaa"

Istun aulassa, johon hoitaja kyyditsi minut pyörätuolilla. Pikkusen hämärä muistikuva tulevasta keskustelusta. Aulassa istuu nainen, ikää en osaa arvioida, mutta paljon enemmän elämää elänyt kuitenkin jo. "Sain hyvät kipulääkkeet täältä" hän sanoo. Johon vastaan "mä oon kouristanut, niin oon aika seis noista lääkkeistä. Toimii myös."Käyn minulle muistamattoman keskustelun siitä, kuinka elämässä ei kannata katkeroitua.

Sisko kävelee ovista sisään ja nappaa pyörätuolin kahvoihin. Huikkaan aulan naiselle "kaikkea hyvää sun elämään!"Sisko kärrää minut reippaasti autolle ja on huvittunut käymälleni keskustelulle ”niin tyypillistä Jenniä, jää miltei rekan alle ja jaksaa silti keskustella mukavia tuntemattomalle ihmiselle sairaalan aulassa.”

Matkalla mietin, huhhuh olipahan taas reissu. Myöhemmin pohdin kuinka kertoa, että hyvissäkin vaiheissa elämäni on välillä tämmöistä ja niin hullua kun se onkin, niin se on minulle normaalia. Sekin on täysin normaalia, että näiden jälkeen yleensä mieleni käy läpi elämää ja yleensäkin ajan rajallisuutta. Elämän hiuksen ohutta haurautta.

Tällä kertaa mietin sitä, että kuinka selittää läheisilleni miksi ajattelen todella, että aika on rajallista. Se vaikuttaa kaikkeen mitä teen. Ajatukseni on mennä juuri sillä asenteella myös eteenpäin. Niin kuin nytkin mietin, jäin henkiin, palauduin takaisin jaloilleni ja sain lisää aikaa. Aikaa elää. Ja aina nämä kohtaus tilanteet olen onnistunut jättämään taakseni. Mutta kyllähän tämmöisiä on vaikea selittää, kun muuten elän liki tavallista elämää. Ainakin jo minulle täysin tavallista elämää.

Miksi jaksan kirjoittaa tämänkin ylös? Siksi, että toivon ajan myötä tämän kaiken lisäävän tietoisuutta. Mitä on elää vakavasti sairaassa kehossa ja kokea näitä, vaikka useimmiten nämä sairaudet ei näy minusta ulospäin.

Ja kohtaukseen tullessa sekä ystäväni, että siskoni oli hetken häkeltyneitä ja miettivät mitä kuuluikaan tehdä. Koska he olivat tavallaan unohtaneet sairauteni, kun hyvässä vaiheessa näitä kohtauksia tulee tietenkin harvemmin. Tätä pidän hyvänä asiana, että välillä pystyy unohtamaan. Koska sitä olen toivonutkin ja niin itsekin pyrin elämään.

Ja se hyvä minkä huomaan, olen vuosien varrella oppinut mekanismit selvitä näistä tilanteista. A: miettiä mihin voin just nyt vaikuttaa, usein se on rauhallisuus, järki ja hengitys. B: Tapahtui mitä tahansa tästä noustaan lopulta takaisin jaloilleen. C: kohtaukset kuuluu elämääni ja sairauteeni, ne tulee ja menee. Se on vaan hyväksyttävä.

Ensimmäiset kaksi vuorokautta nukuin lääkemääriä ulos kehostani, seuraavat vuorokaudet mukaan lukien jo edeltävät kärsin kovista jälkikivuista. Koko keho oli monta päivää kuin pesäpallomailalla hakattu, mustelmiakin löytyi pitkin kehoa. Sitten valvoin kolme yötä kovien niska/selkä/pääkipujen kanssa. Tunnelma oli ajoittain sietämätön. Päivä aikaan otin kiinni rutiinit, kävelin rauhakseen ulkona ja pikkuhiljaa tein rauhallista lihasten lämmittelyä, herättelyä ja käsittelyä. Lauantaina heräsin ilman kipuja aamuun, kävin muutaman kilometrin pituisen kävelylenkin raittiissa ilmassa ja tein pilates harjoittelun sen päätteeksi. Vieläkin väsymys oli läsnä, mutta tunsin kehoni kutakuinkin palautuneen.

Kerroin tämän tapahtuman, jotta sinä joka luet, pystyt hetkeksi hyppäämään kenkiini. Ehkä edes pienen pieneksi osaksi sitä. Miltä tuntuu pääosin muuten elää tavallisten ihmisten joukossa, seisoa jaloilla niin kuin kaikki muutkin. Mutta silti aika-ajoin elää tuo tilanne jonka kuvasin ja kaikki sen jälkeen.

Loppuun, kiitos ensihoito ja sairaalan henkilökunta työstänne. Tästä kohtauskeikasta oli helppo kirjoittaa sillä minut hoidettiin hyvin ja tunnelma oli turvallinen jokaisessa vaiheessa.

PS. pääosin vietän elämääni ihan seisten ja kulkien jaloillani, niin kuin kaikki muutkin.